Ensimmäiseen päivään herättiin vaihtelevasti levänneenä. Sängyistä kömmittiin kuitenkin ylös vasta puoli ysin aikoihin, olihan herroilla vapaapäivä. Samin kattaman maittavan aamupalan (yogurttia ja leipää) jälkeen siirryttiin miettimään päivän reittiä. Pääsääntöisesti reitti oli katsottu etukäteen, mutta nyt aamulla tarkennettiin reitille vielä haasteosuudet eli päivän suola. Kun reitti oli käyty kokonaisuudessaan läpi ja haasteosuudet lisätty päästiin varusteita laittelemaan päälle jo heti yhdentoista jälkeen.
Matkaan lähdettiin puoli kahdeltatoista aikoihin kevyessä tuhnusateessa ja yhdentoista asteen lämmössä. Alkuun kierreltiin tuttuja reittejä tukikohdan lähimaastossa, josta tie lähti viemään vähän kauemmaskin. Ennen lounasta saatiin maistella jo monenmoista reittiä, väliin oli melkein siirtymäksi luokiteltavaa hiekkatietä ja sopivassa suhteessa haastavampaa tiestöä. Ehkä kaikkea ei voi ihan tieksikään sanoa, ajoreitti on ehkä kuvaavampi termi. Yhdellä erikoispätkälle Mika pyllähti kyljellään kun eturengas osui liukkaalle ja vinolle puulle. Hommassa ei käynyt kuinkaan vaikka aivan vieressä oli iso kivi, sen verran tottuneesti gasellinvartaloinen kaveri hyppäsi pyörän selästä 😉
Lounaspaikkaa haettiin jonkun aikaa, eikä oikein kunnollista tahtonut löytyä. Vähän ennen nälän yltymistä päätettiin käydä kääntymässä yksi haasteeksi merkattu umpiperä. Umpiperän päähän tultua, kartan mukaan, Sami päätti vielä jatkaa matkaa ja sieltä löytyikin oiva korpilaavu. Laavu oli mäenharjanteella, mutta ympäristö oli kasvanut umpeen, joten maisemaa peitti tällä kertaa puusto. Eipä se haitannut, vaan pantiin trangia tulille ja nautittiin loistava lounas jo kohta kahden jälkeen…
Sami säätämässä ruokapussin kanssa.
Huikee oli lounasmesta.
Lounaan jälkeen alkoi taas ajaminen maistumaan ihan eri malliin, ehkä kaveruksilla oli jo kerinnyt nälkä hiipimään mukaan kuvioihin. Matkaa jatkettiin kohti Riistavettä aavistuksen kierrellen. Kierron aikana päästiin nauttimaan vauhdikkaista hiekkateistä sekä maisemarikkaista mäennyppylöistä. Mahtuipa mukaan vielä erittäin mukava kelkkareitinpohja jota on paikalliset krossisuuruudet varmasti käyneet testaamassa, ainakin jäljistä päätellen. Löytyipä tuolta reitiltä semmoinen mäki, että Mika ei halunnut sitä ajaa. Sami ajoi sen ylös ensin omalla mopolla ja sitten Mikan norsulla, mutta ensimmäisellä yrittämällä kaatui alun lähtömetreille, paikaltaan kun jalka ei yltänyt montun pohjalle. Onko kaatuilu sitten ominaista norsulle?
Kelkkareitin jälkeen kävimme toteamassa, ettei Riistavedeltä saa kahvia saatikka bensaa, joten piti ottaa takapakkia ja käydä Vartialan suoran Seolla tankkaamassa ja nauttimassa munkit. Tämä oli päivän toinen huili, takana oli 140 kilometriä ja ajoaikaa reilu viisi tuntia.
Munkin jälkeen suuntasimme Riistaveden ympäristön maastoon josta päädyttiin hienolle polulle. Polkua reunusti katuvalot, joten kyseessä saattoi olla jokin lenkkipolku. Polulle mentäessä, ihan tien kautta, ei ollut mitään merkintää, ettei siellä saisi ajaa. Näin päätettiin reitti ajaa läpi, koska kyseessä oli kuitenkin navin mukaan tie ja se oli vielä reitittävä. Ehkä siellä ei kuitenkaan kannattaisi autolla ajaa, eikä maasturia lukuunottamatta läpi pääsisikään. Kuitenkin ajettiin äärimmäisellä varovaisuudella, ettei mitään turhia jälkiä jäisi. Polkujen päästä löytyikin hienoakin hienompi soramonttu, jossa vanhukset pääsivät iloittelemaan. Enemmän montusta sai irti Sami, mutta Mikakin yritti parhaansa. Tietty siellä saatiin taas norsu huilaamaan, ei ole norsut tehty pehmeille alustoille. Ehkä se on kuitenkin enemmän miehestä kuin kalustosta kiinni. Mukavaa siellä oli ja hikikin tuli, eikä kukaan loukkaantunut. Sami nautiskeli koko rahan edestä ja monta kertaa tuntui että eturengas lähtee alta ja mopo kaatuu mutta niin vaan kuitenkin pysyttiin pystyssä pehmeässä hiekassa leikkiessä. Montun jälkeen muutaman kurvin ja pienen siirtymän jälkeen tultiin seuraavalle haasteosuudelle.
Seuraavaksi päästiin kurvailemaan jonkin tekolammelta näyttävän lammen rantaa. Reitittävä tie kulki tällä kertaa pihan vierustä, jossa oli isäntä ihmettelemässä. Häneltä Sami tiedusteli, onko ”tie” semmoinen että siitä voi ajaa. Vähän ukkeli katseli pitkään, mutta kertoi, että on se ehkä ajettavissa. Ja olihan se ajettavissa, mutta kyllä välillä piti olla kieli keskellä suuta. Maasto ei muuten ollut kovin erikoinen, mutta paikoin mutapohjainen ja märkä tie oli liukas.
Lammen kierron jälkeen keulat kääntyivät kohti tukikohtaa, kelikin alkoi aavistuksen hämärtyä. Pienen asfalttisiirtymän ja yhden pihassa kääntymisen jälkeen oltiin taas alkuperäisessä suunnitelmassa. Pihoissa pysähdytään aina kohteliaasti kyselemään, pääseekö siitä eteenpäin. Vaikka navi näyttää ja vaikka siitä pääsisikin, niin jos lokaalin tulkinta on ettei se ole ajokelvollinen jätetään reitti ajamatta. Nyt kävi taas siten, että navin mukaan olisi siitä päässyt ajamaan mutta asukki oli erimieltä. Mitäpä me miehen mieltä pahoittamaan, vaan kierretään kiltisti.
Päästiin kuitenkin pikku kierron jälkeen takaisin alkuperäiselle reitille. Nyt reitillä ei ollut enää mitään haasteosuuksia, mutta hyvä niin, koska ilta alkoi pimetä ja miehet olla väsyneitä. Lopussa tultiin samoja reittejä kuin edellisenä iltana, mutta tällä kertaa muutama tunti aikaisemmin. Loppuun ennen tukikohtaan saapumista kierrettiin vielä muutama lenkki tutuissa maastoissa.
Tukikohtaan saavuttiin hyvissä ajoin, puoli kasin aikoihin, juuri ennen kuin alkoi rankemmin satamaan vettä. Muutamalla viimeisellä kilometrillä alkoi vähän tihuttamaan, mutta varusteet ei käytännössä kastuneet ollenkaan.
Päivä oli aivan huikea kooste nopeasta vastalanatusta hiekasta haastavampiin erikoispätkiin ja hiekkamonttuihin. Päivä ei olisi voinut olla parempi, kun kelikin vielä suosi. Vaan näinpä ne päivät yleensä Trophyillä menee, huikeita ne aina ovat olleet. Toisaalta aika paljon pitää päivässä sattua negatiivistä, että se ei olisi huikea kun saunan lauteilla muistelee 🙂
Tässä Samin videokooste päivältä.
Leave a Reply