Parin savolaisen satunnaisia surautuksia moottoripyörillä - 2 guys having random adventures on motorcycles

2019 Reissut

Kaukasus 2019 – päivä 5

Vladikavkaz – Pasanauri 200km

Aamulla heräsin jo hyvissä ajoin ennen aamupalaa, en tiedä mikä aika se on tarjoilla aamupala vasta puol kasi. Kerkesin ennen sitä käydä etsimässä vettä lähistöltä ja pakkailla kaikki tavarat. Eihän sitä vettä tietenkään löytynyt ennen seitsämää mistään, toki en hirmu kaukana jaksanut käydäkään.

Aamupala oli todella hyvä ja täyttävä, vedin kuitenkin päälle vielä 500kcal annoksen palkkaria. En muista sanoiko se pt että syö niin paljon kuin jaksat vai syö aina kun voit. Olen vetänyt kyllä ruokaa niin, että ihme jos housut mahtuu enää loppureissusta. Tein myös yhden 500kcal palkkarin päiväksi mukaan keittolounaan lisäksi. Vettäkin lähti mukaan viisi litraa. Tulossa olisi reissun rankin päivä tähän mennessä ja halusin varmistaa perusasiat kuntoon, energia ja vesi. Vedin vielä pari patukkaa, ennen kuin lähdin liikkeelle. Kamat oli kunnossa ja pyörä liikkeessä puol kahdeksan aikaan.

Navi näytti päivälle mittaa 350 km, mutta tarkoitus on vetää se ilman huoltsikkaa. Tankki on täynnä ja varakannussa on vielä kotoa mukaan tullutta bensaa, joten nuilla pitäisi pärjätä. Oletus on, että tänään mennään vähän hitaammin eikä kulutuskaan olisi niin suuri. Parin kurvin jälkeen navi näytti että matkaa Kuolleelle kaupungille olisi vain 27km, joten sehän tulisi ihan justiinsa. Vähän hätäännyin kun oli mennyt melkein kymmenen kilsaa ja vielä oli alla kestopäällystettä.

Tuskani helpotti ja yhden mutkaan takaa alkoi sitten advemiehen unelma. Erittäin mukavaa hiekkatietä.

Eikä aikaakaan kun aloitettiin sitten nousemaan kohti vuorta. Tie muuttui samalla sateen uurtamaksi karkeaksi hiekaksi tai paremminkin kivikoksi. Tässä mitattiin heti ekassa nousussa miehen kunto ja pyörän ominaisuudet. Turhaan ei ole tunteja salilla sekä Hondan selässä vietetty. Ajaminen haastavassa nousussa sujui todella hienosti, vaikka näin itse sitä kommentoinkin. Ja oma fiilishän se näissä hommissa on se tärkein, itselle tätä hommaa tehdään. Eikä kyllä voi valittaa bemmun alustaakaan. Vedin sen heti hiekan alettua löysimmilleen ja nätistihän se toimi. Voi veljet, että oli mukavaa!!

Korkeimmillaan pyörähdin 1800 metrissä ennen kuin aavistuksen laskeuduin Kuolleeseen kaupunkiin. Siellä tutkiskelin paikkoja ja otin muutaman pakollisen foton. Kun kävin ottamassa muuttavat fotot mopolla, huomasin että sinne pääsee myöskin jonkin portin kautta jossa pari ukkoa seisoskeli. En tiedä menikö väärin vai miten mutta eivätpä nuo sanomaankaan tulleet.

Kaupungista jatkoin kohti vanhaa sotilastietä joka kulkee Venäjältä Georgiaan. Toisella puolella tuota tietä pitäisi olla myöskin joku monumentti nähtävänä.

Tie jatkui aivan loistavana ja nousten aina vain ylemmäs, jäi sitten lopulta katsomatta miten korkealla kävin. Navi kun on kiinni koko ajan, että akku säilyy ei siihenkään jää muistiin mitään. Matkalla kohti isoa tietä oli hienoja maisemia sekä toisenlainen kuollut kaupunki, aika surullisen näköisiä kerrostalon runkoja oli pienessä kylässä. Matkalla oli muutama hotellikin, en tiedä vieläkö lienevät toiminnassa. Tullessa risteykseen, joka oli niin pahasti vuorten välissä että en saanut heti navista tietoa mihin pitää kääntyä, arvasin suunnnan ja ajattelin, että eiköhän se huipulla tiedä onko suunta oikea.

Käännyttyä perään ilmeistyi auto. Ajattelin että annan tietä ja ajoin vähän sivummalle ja samalla odotan navia. Eipä se tykännyt mennä ohi, vaan tööttäili perässä. Ajattelin, että mikä hiton heppu se oikein on. Kohtapa se lompsii vierellä ja näyttää jotain virallisennäköistä agenttikorttia. Kaveri oli siis normivaatteissa, ei militarivehkeitä, eikä pyssyä. Kyllä siinä vähän vatkattiin ja ajattelin, että nyt tässä pitää lähteä takaisin. Kerroin minne olin menossa ja esittelin karttaa. Ehkä se kyseli, että mitäs mies täällä, mutta todellinen sisältö sanomasta jäi kyllä harmaalle alueella. Yhtä kaikki suunta jonne mopo osoitti oli setä mielestä just hyvä suunta. Toiseen suuntaan osoteltuani kaveri pyörittä päätä ja posmitti sen verran, että tajusin ettei sinne saa mennä ollenkaan. Kaveri lähti autollaan edeltä ja minä vielä vähän aika ihmettelin navia ja lähdin perään. Saavutin ukkelin yhdessä nousussa ja hän antoikin hienosti tilaa, millä lie ihme merkkisellä autolla ajokkiaan. Ihan se henkilöauto oli, ei mikään maastovehe. Hyvin näkyi silläkin toimeen tulevan.

Matkani jatkui sitten selusta turvatuksi kohti päätietä. Tietäähän sen, että nousun jälkeen tulee myöskin laskun aika ja niinhän se tuli. Ylös mennessä on helppoa, kun kaikki tilanteet voi korjata aina kaasulla. Alaspäin ei enää oikein hirviä hirveesti kaasulla korjailla. Näyttää se rotko alaspäin tullessa sen verran pahemmalle.

Isoa tietä otin pikkuisen taaksepäin ja sieltä piti lähteä tie jollekin monumentille. Vaan tienhaarassa odotti vastassa rynkkysetä ja kertoi, että läpi ole asiaa kuin erikoispassilla. Eipä siinä auttanut urputtaa, vaan käännyin takaisin ja suuntasin kohti rajaa. Kaveri oli leppoisa ja keskustelua käytiin tranlaattorin välityksellä. Hän kertoi, että rajasta kyllä pääsee jos on asiakirjat kunnossa. Passin piti riittää, mutta kyllä se vähän kalmi, että riittääkö sittenkään. Asiakirjat… jaa-a. Lähden kuitenkin kokeilemaan.

Nopeasti saavutinkin jonon jonka otaksuin olevan rajan jono. Jäin kuuliaisesti jonon hännille miettimään, että onkohan täällä kansainvälinen käytäntö voimassa. Samalla tankkasin vähän vettä. Takana oleva autoilija tuli jo siihen sitten viittelöimään, että alahan painoa kärkeen. Niinpä lähdin porhaltaan eteenpäin, mutta eihän sitä jono päätä näkynyt missään. Ihan järkyttävä letka varmaan ainakin kymmenen kilsaa ja se ei liiku yhtään. Yhdessä vaiheessa eteeni pomppaa minivani hätärit päällä ja lähtee painamaan minun edessä. Jono kurvaa tunneliin, jonne painumme vani edellä ja minä perästä. Vaan tunnelissa tuleekin rekka vastaan!! Ja sit alkaa tapahtua, se torvien soittaminen. Vaikka oli kuulosuojaimet, niin aikatavalla se tunnelissa raikui. Eihän tuossa minusta virheentekijästä ole epäilystäkään. Minä painuin omalle kaistalle korvat luimussa nopeasti poikittain autojen väliin kun en muuten mahtunut.

Autojen kuljettajat nousevat huutamaan keskenään tunneliin. Ja hetken päästä Janista nousee viisi kaveria, joilla kolmella on pamput. Siinä vaiheessa lähdin painumaan kiireen vilkkaa piennarta pitkin äänitorvien raikuessa tunnelissa.

Venäjän rajan jälkeen ajattelin, että eiköhän tästä selvitä. Sitten olikin ihan samanlainen jono koko rajavyöhykkeenä ajan Georgian rajalle asti. Pitänee katsoa kartasta, mutta hiton se on pitkä. Ihan eri juttu kun meikäläiset rajat. Georgian rajalla koppiin katsotaan yläviistoon passia annettaessa. Luukku on niin korkealla, ett hyvä kun yltään antaa paperit. Ei siitä ainakaan viranomaisen kimppuun heti hyökätä. Raja meni sitten ihan suhteellisen hyvin, paitsi eteeni sattui minivan! Juuri kun tuli minivanin kuskin vuoro mennä näyttämään passi turvatarkastuksessa alkaa autosta lappamaan porukkaa pihalle. Ukkoja tuli ainakin kymmennen. Katsoin takana tulevaa venäläisporukkaa ja kaikki revettiin nauramaan. Ja tietty kaikkien kassit otettiin pihalle ja tarkastettiin, ovat vissiin Armenian kaveri erikoistarkkailussa. Päästivät lopulta auton puomin toiselle puolen ja jatkoivat siellä tarkastusta. Minulta ei tässäkään avattu yhtään laukkua. Joten läpi meni kaikkine malto-jauheineen(on valkoista pulveria), onneksi eivät kurkkineet.

Näinpä sitä oltiin sitten Georgian puolella leimat passissa. Niinpä matka lähti jatkumaan suhteellisen rivakkaa vauhtia. Eikä aikaakaan kun saavuin seuraavalle sivutielle, jonne olin suunnitellut ajavani. Täällä etenin noin kymmenen kilometriä, ennen kuin vastaan tuli kuusi rynkkymiestä. Siestä töröttivät taasen risteyksessä. Eipä siinä kuin viattomasti esittämään, että tuonnehan minä vaan olen menosssa. Onneksi tällä kertaa sain jatkaa matkaa minne olin aikonutkin, mutta toinen suunta oli taas blokattu. Eipä ainakaan reitiltä eksy. Ajatteluani jonkin matkaa nurkan takana odotti hirveä ihmispaljous ja kauhea pöhinä, siis ääni. Seillä kuvattiin jotain elokuvaa ja sakkia oli hirveästi. Siellä oli muutamia jättiläisen kokoisia tuulettumia, joista ääni lähti. Olipa paikalla pari helikopteria, joista toinen oli nousemassa ilmaan. Kaverit viitteellöivät että aja läpi mutta nopeasti. Näinköhän olen mukana jossain Georgialaisessa toimintapläjäyksesssä. Näin matkani jatkui aivan huikeita teitä pitkin aina perille jollekin vanhalle tiilirakennuksella. En muista mikä se on, eikä se ollutkaan kovin hääppöinen. Vaan reitin takia siellä ollaan eikä jonkun hitsin raunion. Täällä oli taasen rynkkypojat vastassa varmistamassa, ettei ajeta liian pitkällä. Vetäsin militanttien eteen leirin pystyyn ja rupesin lämmittämään lounasta. Laitoin keittimen pöhisemään mopon taakse, etteivät tule kieltämään. Oishan se nolo tietty jos olisin saanut aron palamaan ja ois palanut koko Georgia kuten vähän Siperiassa on nyt pientä tulenpoikasta. Vetelin kaikessa rauhassa lounaan ja latasin kameran akkua sekä kuivattelin litimärkiä vaatteita samalla. Syötyäni aavistuksen tulisen oloisen aterian, lähdin pelonsekaisin tuntein nautiskelemaan samaa tietä takaisin. Onneksi ei tarvinnut puskaan mennä vaan sain ajella kaikessa rauhassa.

Palasin isolle tiellä josta lähti hissi vuoren huipulle. Minua se ei huvittanut, olin saanut jo nähdä tarpeeksi. Lähdin kurvaamaan kohti hotellia. Matkalla olisi vielä pieni pisto sivutielle tiedossa.

Tavoitin Italialaisen pariskunnan pyörällä tai ainakin toisella oli parta ja toisella letti. Ajoin vähän aikaa perässä ja sitten menin ohi. Kyllä tulivat ihan törkeän kovasti perässä ja painoivat lopulta ohikin. Sitten heitä ei näkynytkään, ei ole minusta samanlaiseen ajoon. Matkalla näin juuri sattuneen nokkakolarin. Ajavat kyllä aika hulluna kapeilla teillä eikä ihme. Siin oli kaksi autoa aika pienessä nipussa ja viisi muuta vähän vähemmän, mutta rumassa rutussa nekin. Miten lie käynyt, en jäänyt ihmettelemään. Lisäsin entisestään varovaisuutta.

Josko edellisellä sivutiellä oli paljon muutakin liikennettä autoista jalankulkijoihin, tällä seuraavalla tiellä ei kyllä näkynyt ketään. Tie oli oikein mukavaa ja sopivan haastavaa. Vajaan kympin jälkeen löytyi päätypiste, joka oli mukava pikku kylä. Eikun kuvat ja takaisin. Matkalla menen tullen kohtasin samat vanhat mummelit pikkuisen eri kohdissa. Hymyilivät hienosti, varmaan tuumivat, että kyllä nyt on turistiraukka ihan eksyssissä.

Nautiskeltuani tämänkin pätkän päätin jättää viimeisen sivutien käymättä. Päivällä alkoi jo olla mittaa yksitoista tuntia. Vaikka vielä ei väsy painanut, kiitos hyvän tankkauksen(pirtelön olin vetänyt rajatouhuissa). Painelinkin suoraan kohti hotellia ja kello antoi aja-ajaksi tällä päivälle yksitoista ja puoli tuntia. Käytännössä koko ajan tapeilta vedettynä, joten ihan saanut urheilua ihan tarpeeksi.

Tämä päivä on ehdottomasti oman mopoiluni kohokohtia, ellei jopa hienoin kokemus jos niitä on pakko rankata. Sopivasti haastetta, mutta kuitenkin ajettavaa tietä koko ajan. Ehdottomasti ajajan päivä.

Hotellille saapuessa täti oli minua jo odottamassa, olin ilmoittanut myöhäisen saapumisen. Huone oli siisti ja siinä oli kolme sänkyä. Kun kysyin, että mistä voin nostaa rahaa, lähti täti kädestä pitäen(kuvainnollisesti) näyttämään mistä ja miten sitä rahaa saa. Onkohan ne täällä niin ystävällisiä kuin väittävät, saas nähdä. Alku on ainakin lupaava. Pyörä majoittui takapihalle suoraan minun ikkunan alle. Kylä on pieni ja hotelli tuntuu perheyritykseltä, jossa on kauppa ja ravintola samassa. Siisti mesta ja lämmin suihku, pisteet siitä. Aamupala on ysiltä, joten sitä en taida malttaa odottaa.

Illalla kävin vielä hotellin naapurissa syömässä ja sitten olikin jo levon aika.

Huomenna kohti Tbiliisiä parin mutkan kautta. Sitten tulee lepopäivä, vaikka vielä ei yhtään painakaa. Mukava käydä tutustumassa kyllä Tbiliisiinkin.

Leave a Reply