Aamulla yritimme mennä aamupalalle hieman kahdeksan jälkeen mutta ovi oli vielä lukossa. Vartija tiesi kertoa että puoli yhdeksältä onnistuu. Palasimme silloin ja ovi oli edelleen lukossa. Kuulemma nyt onnistuu ulkokautta. Ja onnistuihan se. Aamupalan jälkeen pakkasimme tavarat pyörien kyytiin.
Liikkeellä oltiin varttia yli kymmenen ja keli oli varsin hyvä, lämmintä noin 18 astetta ja pilvistä. Reitti vei valittavasti asvalttitietä pitkin mutta toisaalta matka eteni joutuisasti ja aika pian olimmekin Jessoilassa tankkaamassa 80 kilometrin päässä Petroskoista.
Tuolla asemalla Sami on käynyt tankkaamassa aiemminkin, silloin Mikan kanssa oli tarkalla että bensa riittää perille.
Pian Jessoilan jälkeen päästiin hyvälle soratielle jota ajettiin 40km ja sitten tuli risteys oikealle jolloin alkoi lähinnä traktoriuran kaltainen tie.
Tuota uraa ajettiin pari-kolme kilometriä ja eteneminen muuttui koko ajan vaikeammaksi. Lopulta eteen tuli poikittaisista puista tehty osuus ja siitä me käännyimme takaisin sillä ura ei mennyt siihen suuntaan kuin kartan tie. Yhteensä ketunlenkkiä tuli 15km ja siitä jatkettiin jälleen hyvällä soratiellä.
Noin 50km kruisailtiin nautiskellen tuosta Venäjälle poikkeuksellisen hyvästä soratiestä ja sitten saavuttiin Koivuselän kylään. Sieltä alkoi sitten tämän reissun haastavin ja samalla (ainakin jälkikäteen ajateltuna) paras osuus. Aluksi tie oli hieman uraista ja niljakasta metsätietä ja näytti siltä että siitä oli ajettu moottoripyörällä. Tien laatu heikkeni nopeasti ja jossain vaiheessa muut moottoripyörän jäljet katosivat (tiestä erkani pari muuta vastaavaa uraa). Pian tie alkoi olla kosteampi ja entistä liukkaampi, mutainen. Ensimmäinen kunnon vesieste ei ollut kauhean pitkä mutta se oli yllättävän syvä.
Toisen isomman vesiesteen puolestaan teki hankalaksi se että sen pohjalla oli poikittain puu ja pinnan alla iso kivi jonka onneksi huomasimme etukäteen kun Aki kävi tiedustelemassa lammikkoa. Menimme tuosta melko varovasti ja se kannatti, sen verran hankala paikka oli kyseessä.
Viimeistään tässä vaiheessa pyörätkin alkoivat olla melko kuraisia.
Tämän haastavan uran alussa navigaattori oli sanonut että seuraavaan käännökseen on 42 kilometriä ja kun ura koko ajan huononi ja huononi, alkoi tuntua jo melko toivottomalta. Välillä ”tie” oli todella syviä uria mutaisessa maastossa, niissä kohdissa piti edetä varovasti. Yhdessä kohtaa taas tultiin heinittyneelle uralle joka oli jonkinlaisten niittyjen, varmaankin entisten peltojen, välissä. Akilla eturengas osui heinikon seassa olleen uran reunaan ja pyörä lipsahti nurin hiljaisesta vauhdista. Pyörään tai mieheen ei tullut vaurioita joten matka jatkui pienen tauon jälkeen. Tauko olikin tarpeen sillä keli oli lämmin ja eteneminen rankkaa joten hiki virtasi. Tässä kohtaa myös alkoi epäilyttää meneekö tie lopulta läpi asti minnekään vai onko se kasvanut umpeen. Olimme ajaneet jo noin 10 kilometriä ja niin haastavassa maastossa että paluu ei olisi mahdollista ilman pidempää taukoa ja ruokailua.
Jatkoimme kuitenkin eteenpäin ja tie jatkui kuin jatkuikin ja sen kunto oli vaihteleva. Valtaosa aivan pahimmista kohdista oli jo takanapäin vaikka vieläkin oli haastavia paikkoja tarjolla.
Haastava ura oli lopulta 15 kilometrin mittainen ja sitä seurasi hieman parempi, hiekkapohjainen tie. Huonolta tieltä pois päästyämme pidimme tauon ja söimme energiapatukat jotta jaksaisimme jatkaa. Hieman siinä tuuleteltiinkin, oli sentään selvitty aikamoisesta haasteesta!
Siitä eteenpäinkin sai olla tarkkana sillä tiellä oli aluksi tukkirekkojen renkaiden tekemiä uria. Vähän kerrassaan tie muuttui melko hyväksi soratieksi ja 30 kilometrin jälkeen saavuimme Viteleen. Suuntasimme kahvila-kylttien opastamana sisälle erääseen rakennukseen jossa ei kuitenkaan ollutkaan kahvilaa. Lähin kuulemma olisi 40 kilsan päässä Aunuksessa joka olisi vielä meidän kannalta täysin väärässä suunnassa.
Pyöristä näkee että on oikeasti oltu KURApyöräilemässä. Rankkaa oli mutta myös erittäin kivaa!
Kahvilaa ei siis löytynyt joten kävimme ostamassa kaupasta jäätelöt jotta saataisiin edes hieman viilennystä.
Vitelestä jatkoimme sitten pikitietä pitkin Pitkärantaan, noin 90 kilometrin matkan. Tie oli erinomaisen mutkaista ja välillä paremmassa, välillä huonommassa kunnossa. Keskivaiheilla oli menossa uuden tien rakentaminen ja siitä johtuen oli muutamia tietyökohtia. Useimmissa meidät vain opastettiin jatkamaan punaisesta valosta huolimatta mutta parissa kohdassa odotimme kiltisti vihreää valoa.
Pitkärantaan saavuttiin viiden jälkeen ja pienen kaupunkikierroksen sekä tankkauksen jälkeen aloimme etsiä hotellia. Siinä menikin puolisen tuntia ja se löytyi vasta kun olimme kyselleet opastusta pariin otteeseen ja viimein yksi nainen soitti ”hotelliin” joka osoittautui kerrostalohuoneistoksi. 10 minuutin odottelun jälkeen omistaja tuli paikalle ja pääsimme majoittumaan ylimmässä kerroksessa (ei hissiä) olevaan yksiöön.
Pysäköinti piti olla tarjolla mutta pihaan ei kuulemma kannattanut pysäköidä turvallisuussyistä joten mopot vietiin pienen matkan päässä sijaitsevalle vartioidulle pysäköintialueelle. Hinta 4 euroa kahdelta mopolta yön yli pysäköinnistä.
Emme olleet syöneet aamupalan jälkeen kunnon ruokaa joten nälkä oli tässä vaiheessa melkoinen. Niinpä pikaisten suihkujen jälkeen siirryttiin Baltika-ravintolaan tukevalle päivälliselle.
Ravintolan terassilla saimme seuraa irtaallaan juosseelta kissalta.
Päivällisen jälkeen kävimme paluumatkalla ostamassa kaupasta Aamupalatarvikkeet ja siirryimme kämpille muistelemaan reissua. Huomenna onkin ohjelmassa reissun viimeinen päivä ja kotiinpaluu Sortavalan kautta.
Leave a Reply