Parin savolaisen satunnaisia surautuksia moottoripyörillä - 2 guys having random adventures on motorcycles

2017 GS Trophyt

GS Trophy Lake Onega 2017 pv1

Ensimmäiseen päivään startattiin mökiltä yhdeksän aikoihin kelin ollessa aika epävakaa. Lähdimme Georgen kanssa kolmestaan ajamaan samaan suuntaan ja tiemme erkanivat Karviossa. Sieltä Georgen matka jatkui kohti Varkautta, jossa hän palaisi takaisin TET-reitille. Mika ja Sami lähtivät suunnistamaan Karviosta kohti Venäjän rajaa kurvaillen edelleen pieniä hiekkateitä.

Rajalle kurvailtiin osittain Mikalle jo aikaisemmin tuttuja reittejä. Matka mentiin löysässä hirressä kelin suhteen. Aina välillä vähän satoi, mutta sadevarusteita ei tarvittu kuin vähän aikaa sadehanskoja. Siirtymä rajalle oli kohtuullisen tylsä ja puuduttava, mutta hyvää jaksaa tietysti odottaa.

Niinpä Niirala/Värtsilä- rajanylityspaikalle saavuttiin hyvissä ajoin ennen yhtä, eikä rajalla ollut mitään ihmeellistä ongelmaa vaan yli päästiin alle tunnissa. Tarkoitus oli, että olisimme Petroskoissa ennen ilta kahdeksaa ja tämä näytti varmalle vielä tässä vaiheessa.

Video, Mikan haastattelu rajan ylityksen jälkeen: https://youtu.be/fdPHN_O_lw8

Rajan jälkeen käännyttiin ajamaan suunniteltua reittiä eli rajan vartta pitkin kohti pohjoista. Meidät pysäytti heti muutama rajavartija aseiden kanssa. Kukaan ei oikein ymmärtänyt toisiaan, mutta saimme puhuttua itsemme jatkamaan eteenpäin. Näyttelimme vuoron perään kartasta minne olimme menossa ja mitä reittiä. Vihdoin se selitys kelpasi, vaikka meinasi välillä usko loppua.

Näin pääsimme jatkamaan rajavyöhykettä eteenpäin. Ajoimme rajavyöhykkeen vartta pitkin joka oli hyvää ja kohtuullisen nopeaa ajettavaa. Tiellä oli toki jonkin verran vanteen tappokiviä, mutta pinnan ollessa pitävä ne oli helpohko kierrellä. Tie oli luonteeltaan jotain metsäautotien ja huonon soratien väliltä.

Aikamme kurvailtua saavuimme seuraavalle puomeilla varustetulle rajapisteelle. Meitä oli taas vastassa pari kaveria aseiden kanssa.

Video, Mikan haastattelu raja-asemalla: https://youtu.be/xrcj0bwMOVU

Tällä pisteellä meni tovi yrittäessä selostaa mitä olemme tekemässä. Kovasti yritimme selittää, että haluamme ajaa pieniä teitä pitkin Petroskoihin. Kaverit vänkäsivät vastaan ja pyysivät meitä palaamaan takaisin, se olisi ainut tie että pääsemme Petroskoihin. Lisäksi eteenpäin saisi mennä vain rajavyöhykeluvalla ja sitähän meillä ei ollut. Aikamme jankattuamme löytyi yhteinen sana: Dakar. Haluamme ajaa Dakar-reittiä Petroskoihin. Tämän jälkeen kaverit sanoivat, meidän mielestä, että heidän puomin takana ei ole pienin tie, vaan se lähtee toiseen suuntaan. Ja näin rajavartijat opastivat meidät oikealle Dakar-tielle.

Videon pätkä rajavartiopisteestä sekä ajelusta pitkin rajanvartta. Meidän reitti menisi suoraan kopin vierestä, mutta rajavartijat opastivat meidän 180 astetta toiseen suuntaan.

Video, ajelua rajan varressa ja raja-asema: https://youtu.be/s3xwZOPw994

Tie osoittautuikin hyväksi offroad-tieksi, juuri tämmöinen meillä olikin hakusessa. Nyt päästiin vihdoinkin nautiskelemaan. Vähän matkaa ajettua meidät kohtasi ensimmäinen vesieste.

Video, ensimmäinen veden ylitys: https://youtu.be/G91bdfXVF_E

Video, Samin haastattelu veden ylitys: https://youtu.be/J6FJHKCOY-4

Ensimmäisen vesiesteen jälkeen matka jatkui enemmän tai vähemmän vesiesteiden sekaisessa maastossa. Koko ajan kuitenkin päästiin hyvästi ajamalla etenemään. Vauhtia ei kuitenkaan pystytty pitämään hirveästi yllä ja näin alkoi näyttää, että mitenkähän meidän aikataulun oikein käy. Välillä maasto oli jopa aika nopeaa ajettavaa. Noin viiden aikoihin pysähdyttiin syömään ja tyhjentämään vedet kengistä. Sen verran vesistöylityksiä matkan varrella oli, että kengät olivat täynnä vettä.

Video, peruskurvailua yli lammikoiden: https://youtu.be/hq27q2gndoY

Ruokatauon aikaan tuuli todella kovasti ja kuului myös ukkosen jylinää jonkin matkan päästä. Näytti siltä että tulemme pikapuoliin kastumaan kunnolla. Näin ollen ruokailu hoidettiin nopeasti.

Ruokailun jälkeen matka jatkui samanlaisessa vaihtelevan hitaassa maastossa vesiesteitä ylittäen. Vesiesteiden suurin hankaluus oli niiden arvaamaton syvyys sekä älyttömän isot kivet. Vesi oli niin tummaa, ettei pohjaan nähnyt ollenkaan. Vesiesteitä ei tullut tarkistelua etukäteen, vaan edellä ajaja ajoi varovasti ja perässä tulija pääsi ajamaan samaa reittiä helposti. Jos kaikki esteet olisi kävelty ensin läpi matkan teko ei olisi edennyt kovinkaan vauhdikkaasti. Välillä vesiesteissä vauhti kasvoi liikaa ja näin meinasikin pyörät välillä vähän heittelehtiä. Vesiesteet olivat pisimmillään varmaan yli sadan metrin mittaisia, eikä aina nähnyt milloin ne mutkan takaa loppuvat vai loppuvatko ollenkaan.

Video, mukavaa tietä ja piiitkä vesistön ylitys: https://youtu.be/_z3PKNQy7u4

Mika sai oman pyöränsä muutamaan otteeseen pötköttämään, onneksi kuivalle maalle.

Video, Mikan haastattelu kaadon jälkeen: https://youtu.be/7520z1mVdQk

Tässä on sitten lopputulos, kun pikkuisen liikaa hipaisee etujarruun pehmeällä hiekalla.

Video, Mikan pyörän köllähdys: https://youtu.be/bS3Hh78tHOs

Matka kuitenkin jatkui aina siihen asti kunnes Samilta kaatui pyörä keskelle vesiestettä.

Video, maisemia lounaan jälkeen ja mm. pari siltaa: https://youtu.be/0kMtiY9XRFM

Mika ajoi vesiesteen ensimmäisenä ja törmäsi muutamaan kohtuullisen kokoiseen kiveen. Sami päätti lähteä kiertämään niitä kiviä valiten toisen ajolinjan. Siellä oli kuitenkin vastassa vielä isompi kivi, josta eturengas heilahti niin nopeasti sivulle, että pyörä kaatui veteen sukeltaen. Sami kävi itsekin aika mukavasti uima-asennossa ja pyörä oli vähän aikaa käynnissä veden alle. Niinhän siinä sitten kävi, että kone kerkesi imaista vettä sisään ja seikkailu alkoi!

Video, Samin kaato: https://youtu.be/Wms5ZHOqCSw

Video, Samin haastattelu kaadon jälkeen: https://youtu.be/-oy_Fr_iT3s

Pohdinnan jälkeen päädyimme siihen tulokseen, että Sami jää paikalleen ja Mika lähtee hakemaan apua. Pyörää ei ollut mitään mahdollisuutta lähteä taluttamaan tai hinaamaan tällaisessa maastossa. Myöskään tuommoisessa maastossa ei voisi ajaa kahdestaan, hyvä kun yksin ajaessa pysyy pystyssä. Lähin kylä olisi vähän yli 60km päässä ja maasto olisi hankalaa, edessä on siis aikamoinen työsarka. Maaston hankaluudesta kertonee jotain, että olimme tulleet edelliset 90km noin viidessä tunnissa. Toki siinä on pieni ruokatauko välissä.

Sovimme samalla, että Sami lähtee samaan suuntaan maksimissaan seuraavaan risteykseen. Risteykseen olisi matkaa noin kolme kilometriä. Muutoin ei olisi lupa reitiltä poiketa, että Mika löytää Samin apujoukkojen kanssa. Kännyköissä ei ollut kenttää ollenkaan, joten yhteydenpito ei onnistuisi.

Näinpä Mika lähti hakemaan ratsuväkeä pyörän akun merkkivalon palaessa ja Sami jäi odottamaan pyörän luokse. Samille jäi loput vedet mitä oli jäljellä (noin 2 dl) ja pari energiapatukkaa. Mikalle ei jäänyt ollenkaan juotavaa, mutta tarvittaessa saisin ojasta trangialla keitettyä juomavettä, jos tulisi tiukka paikka. Maasto jatkui samanlaisena haastavana vielä monta kymmentä kilometriä. Ne olivat Mikan kaikkien aikojen pisimmät kilometrit. Mikalla paloin akun merkkivalo aina melkein kylään asti. Ilmeisesti laturi oli saanut vedestä tarpeekseen ja oli herennyt lataamasta. Matkaan mahtui myös paljon syviä ojia ja isoja kuoppia. Kaatumiseen tai stumppaamiseen ei olisi varaa, koska silloin tulisi aika paljon lisäongelmia. Siinä vaiheessa olisi turvauduttava Mikan jäljittimen SOS-painikkeeseen, jolloin ratsuväki saapuisi paikalle muiden toimesta.

 

Nämä palvelut on hyvä olla olemassa:

https://www.findmespot.com/en/index.php?cid=130

https://www.findmespot.com/en/index.php?cid=104

Kun vihdoin tulin niin isolle tiellä, että näin muita liikkujia pääsi aikamoinen helpotuksen huokaus. En kuitenkaan pysäyttänyt ohikulkevia autoja, vaan päätin ajaa suoraan kylään. Koska välttämättä pysäytetyt autot eivät voisi auttaa ja kylään olisi enää 15km matkaa. Jos en löytäisi apua saisin itse ostettua kaupasta ruokaa ja juomaa ennen paluumatkaa Samin luokse.

Mika saapui Suojärvi-nimiseen kylään muutaman tunnin kuluttua eli juuri vähän ennen yhdeksää. Avun saaminen ei ollut kovinkaan helppoa, kukaan ei ymmärtänyt englantia. Kun huoltoasemalla kirjoitin S.O.S. ja näyttelin Samin kuvaa ja koordinaatteja kännykästä alkoi tilanne valjeta. Näinpä huoltoasemalta minua lähti opastamaan autolla pariskunta miliisin luokse. Minut saatettiin ihan sisälle asti ja hetkessä olin viiden miliisin ympäröimä.

Eihän siitä mitään oikein tullut kun emme toisiamme ymmärtäneet. Sain kuitenkin sarjakuvan avulla selostettua mikä on tilanne ja mitä tarvitaaan tehdä. Näytin paikan myöskin heille paperikartasta missä Sami ja pyörä ovat. Olinhan toki ottanut kännykällä kuvan koordinaateista navigaattorin näytöltä.

Aikamme siinä tarinoitua paikalle tuli noin viisitoistavuotias poika tulkiksi. Sitten alkoi hommakin vähän etenemään. Saatiin sovittua, että minua käytetään automaatilla ja kaupassa ennen kuin pelastuspartio lähtee liikenteeseen. Minulla lähti avuksi kaksi miliisiä, Vladimir ja Max, Uazillaan. Kavereilta loppui yhdeksältä työvuoro, jonka jälkeen käytiin heidän kotona vaihtamassa siviilit päälle ja päästiin matkaan.

Alkumatka oli vähän parempaa isoa tietä, mutta se oli äärimmäisen monttuinen. Tuntui että Uazi hajoaa ihan väkisin jo alkutaipaleelle. Karttaa pysähdyttiin katsomaan ”muutamaan” kertaan. Eivät olleet minusta kovin hyviä lukemaan karttaa ja eivät oikein luottaneet myöskään minun navigaattoriin, varsinkaan aluksi. Minullahan oli naviin piirtynyt jälki, jota kautta olin kylään saapunut. Sen sai muutettua oikeaksi reitiksi ja sen sai näin myöskin opastamaan suoraan Samin luokse. Kun olimme tutkiskelleet muutaman kerran paperikarttaa tupakan savuisessa Uazin kopissa alkoi jo puoliyö häämöttää. Matkan teko oli siis paljon hitaampaa autolla kuin pyörällä, sepä ei tietenkään yllättänyt.

Kello alkoi olla lähellä kahta kun navigaattori näytti, että matkaa on enää muutama sata metriä jäljellä. Minusta maasto näytti vielä kuitenkin liian helpolle kuljettavaksi, vähän aikaa ihmettelin. Sitten tulla tupsahdettiin pisteeseen, jossa navin mukaan Samin pitäisi olla. Siinä sitten vähän aikaa miliisien kanssa ihmeteltiin, että mitä ihmettä. Tajusin kuitenkin nopeasti, että reitti oli piirtynyt kahteen eri jälkeen, koska navi ei muodosta jälkeä kuin x-määrään pisteitä. Eli minun matkasta olikin tullut kaksi jälkeä. Tein siten myöskin toisesta jäljestä matkan ja siitä huomasin että matkaa Samin luo olikin vielä melkein yhdeksän kilometriä. Siinäpä olisi sitten selvittäminen ilman yhteistä kieltä, että mitä oli kartalla tapahtunut. Yritin tupakansavun läpi paperikartalta näytellä, missä olimme ja missä Sami olisi. Yritin myös selittää, että navissa oli kaksi eri reittiä, mutta sen selittäminen oli ehkä turhaa ja se meni ohi. Hirveän posmituksen saattelemana Uazi starttasi ja lähdettiin jatkamaan matkaa.

Sitten alkoikin tulla maastossa ja vähän haastettakin. Tie pieneni entisestään ja Uazissa tarvittiin kytkeä nelivetoa vähän väliä päälle. Ei kuitenkaan tullut vettä sisälle.

Tällä välin Venäjän Karjalan syrjäisessä korvessa Sami oli päässyt nauttimaan ukkosmyrskystä, pimeydestä, itikoista ja muista isommista ötököistä, joista yksi puri sormesta ja sormi turposi, muuttui kuumaksi sekä kivikovaksi. Koetin pysyä rauhallisena ja miettiä mitä olisi järkevintä tehdä. Pyörää ei kannattanut alkaa purkamaan pimeydessä koska kasigessussa sytytystulppien irrottaminen vaatii puolen pyörän purkamisen. Kävelin alueella kännykkä kourassa etsimässä puhelinverkkoa mutta sitä ei mistään löytynyt. Samalla piti säästää energiaa ja varsinkin välttää hikoilua koska vettä ei juurikaan ollut.

Mielessä oli usko siihen että Mika kyllä ennemmin tai myöhemmin järjestää apua paikalle, mutta siitä ei ollut tietoa kauanko siihen voisi mennä. Lisäksi tuntien vieriessä alkoi enemmän ja enemmän mietityttää se selviääkö Mika perille ilman vahinkoja, maasto kun oli todella hankalaa. Pyörän kaataminen veteen tai kaatuminen kuivalla niin että esim. jalka jää pyörän alle voisi johtaa siihen että matka pysähtyy ja silloin kukaan ei tietäisi meitä tulla etsimään. Mietin myös, että kotijoukot eivät olleet kuulleet minusta pitkään aikaan ja että siellä varmasti oltaisiin huolissaan. Mitään ei kuitenkaan asialle ollut tehtävissä. Ehdin kyllä miettiä myös sitä voiko alueella olla karhuja joten koetin tömistellä välillä maata jotta ne tietäisivät kiertää minut, toki hajukin varmaan auttoi siinä. Ruokaa oli patukoiden muodossa niin että arvelin pärjääväni muutaman päivän, kaksi ainakin helposti, kunhan saisin järjestettyä juotavaa. Päätin että jätän sen järjestämisen aamuksi jos ei apua ole sitä ennen tullut.

Muutaman tunnin jälkeen päätin siirtyä 3,2 kilometrin päähän risteykseen josta oli Mikan kanssa sovittu että siirryn sinne jos päätän lähteä mopon luota pois. Ennen siirtymistä kävin kaikki varusteet läpi ja mietin mitä olisi syytä olla mukana, hyvää ajanvietettä sekin kun aika kävi pitkäksi. Matkalla oli yksi pienempi risteys josta lähti tie joka navin mukaan päättyisi umpikujaan. Tuossa risteyksessä oli kyltti Riistanvartija 1,9km. Mietin jonkin aikaa että lähtisinkö tuonne kävelemään vai jatkaisinko saman matkan sovittuun risteykseen. Totesin että Mika ei ollut voinut ohiajaessaan nähdä tuota kylttiä sillä se oli tavallaan väärällä puolella ja pusikossa piilossa. Mikan lähdöstä oli jo niin paljon aikaa, että pelastus voisi periaatteessa olla tulossa niin en uskaltanut poiketa suunnitelmasta. Jälkikäteen ajatellen olisin hyvin ehtinyt siellä käydä…

Lopulta noin tunnin kävelyn jälkeen saavuin risteykseen ja jäin odottamaan pelastusta. Sitä saikin odotella vielä neljä pitkää tuntia, tietämättä kauanko aikaa menisi ja tosiaan takaraivossa koko ajan kasvava epävarmuus siitä onko Mika ylipäätään päässyt perille. Sade ja ukkonen onneksi lakkasi ja viimein kuului ikään kuin moottorin ääntä etäältä. Se kuitenkin loppui nopeasti kunnes taas olin kuulevinani jotakin. Viimein ääni voimistui ja tuli selvästi lähemmäksi. Pomppasin pystyyn, sytytin otsalampun ja aloin heiluttaa sitä hullun lailla! Olipa tämä auto Mikan järjestämä tai ei, se ei minua ohittaisi!

Mikahan sieltä saapui ratsuväen kanssa. Voi sitä jälleennäkemisen riemua, ainakin mies olisi nyt turvassa.

Miliisit tietysti ihmettelemään, että missä on pyörä. Sehän olisi vielä vähän päälle kolmen kilometrin päässä ja tie pienenisi vähän vielä lisää. Sami epäili, että pyörä ei mahtuisi konttiin, mutta miliisit olivat varmoja, että kyllä se mahtuu. Päätettiin siis lähteä kokeilemaan sillä käytännössä muuta vaihtoehtoa ei ollut. Isommalla autolla ei perille pääsisi ja helikopterikyytiin ei olisi varaa…

Vihdoinhan se pyöräkin sieltä sitten löytyi. Ja alkoi kauhea silmämääräinen tarkastelu, että mahtuuko vai ei. Mutta sitten vaan tyhjennettiin peräkontti ja aloitettiin sullomaan. Pyörää piti purkaa että se saatiin kyytiin: takapyörästä tyhjennettiin ilmat, eturengas, lokasuoja ja tanko irrotettiin sekä valot ja pleksi poistettiin. Samin työkalusetti tuli testattua, onneksi siihen oli panostettu joten pyörän sai purettua, autossa ei ollut mukana mitään työkaluja tai valaisimia tms. Vähän antoi vielä Uazin seinä periksi, mutta kyllä se kyytiin mahtui. Irto-osat ja muu kyydissä ollut roina lastattiin osin takakonttiin, osin auton sisälle, vähän ahdas oli roinan seassa matkustaa. Sitten vaan lunkut kiinni ja auton kääntöä, mikä olikin aikamoinen temppu kapealla tiellä, ja suunnaksi Suojärvi. Kello oli tässä vaiheessa vähän yli kolme yöllä. ”Kotimatka” alkaa, helpotuksen huokaus!

Takaisin ajeltiin aika reipasta vauhtia ja Samia vähän hirvitti, että näinköhän se pyörä on enää ehjä kun päästään perille. Onneksi Samilla oli työkalujen lisäksi myös kiinnitysliinoja mukana, niillä oli saatu mopo jollain tavalla kiinnitettyä. Ei se paluumatka ihan ongelmitta sujunut, vaan matkaa rikasti vielä se että Uazista loppui öljy. Öljyn tuojaa odoteltiin sitten vähän toista tuntia siellä korvessa. Tällä välin saimme neuvoteltua korvauksen kyydistä, joka oli 10000 ruplaa eli noin 140€. He pyysivät 8000, mutta ei tuo maksettu summa ollut ei paha korvaus yötyöstä. Vihdoin itikoiden syöttelyn jälkeen öljyntuoja sitten saapui hienolla korotetulla Ladallaan. Öljyt koneeseen ja taas matka jatkui.

Olimme perillä Suojärvellä vähän vaille seitsemän kun miliiseillä alkoi uusi vuoro seitsemältä. Kaverukset olivat siis 14 tunnin työvuoron jälkeen hakeneet meidät metsästä ja aloittivat uuden 14 tunnin vuoron, aikamoista. Haimme miliisien häkistä Mikan pyörän ja Sami pääsi Lada-kuskin opastamana hotellille. Samin pyörä jäi miilisiauton konttiin ja tulisimme sen hakemaan muutaman tunnin kuluttua, kun kävisimme ensin hotellilla. Sami sai siis nautti huimasta Ladan kyydistä hotellimatkalla, Mika ajoi pyörällä perässä. Lada-kuski hoiteli puhumisen hotellilla ja saattoi meidän aina huoneeseen asti.

Pääsimme vihdoin huoneeseen, joka oli ehkä karmein missä ollaan ikinä oltu.

Aikaa olisi nyt nukkua pari tuntia, jonka jälkeen pitäisi lähteä Samin pyörä hakemaan ja kasaamaan, olettaen että se säilyy lukitsemattomassa Uazissa.

Leave a Reply